Eih, mä kun ajattelin että kaikki alkais oleen helpompaa.
Olin jo melkein pohjan reunoilla kohti parempaa elämää, olinha mä jo selvinny muutaman päivän itkemättä ja luulin hetken jo hymyileväni. Mutta taas lipes otes reunasta ja täällä ollaan, pohjalla taas. Kauhea ikävä Jereä, miten tää tunne vainoaa mua koko ajan. Tuntuu taas niin turralta, musta ei oo selviämään tästä yksin. Ei kukaan mun ystävistä, ei siis yksikertaisesti kukaan tiedä miltä musta tuntuu jatkuvasti. Olen mä yrittänyt niille kertoa, mutta yleensä siinä käy vaan niin että rupeen lohduttaan niitä niiden ongelmissa ja mun ongelmat jää taakse, sit vaan työnnän ne syvälle päähäni niin että ne taas riuhtoontuu irti ja alkaa vainoomaan mua.
Kädet on taas täynnä viiltoja, tunnen kivun vieläkin sisälläni. Se on nautinto.
Haluan pois täältä, haluan kuolla.
Sydän lyö epätahtia ja itku purkautuu sisältä koko ajan vaikka yritän kuinka olla itkemättä. Joka paikkaan sattuu, sydän on rikki.
Iho on täynnä purema jälkiä, koska puren itseäni kun tuntuu niin pahalta. Puren etten itkisi, etten alkaisi parkumaan kuin pikkulapsi.
En kestä... mulla ei oo edes lääkkeitä enää. Söin kaiken viimeviikolla, enkä oo jaksanu käydä ostamassa lisää. Oon vaan maannu kotona ja yrittäny ajatella jotain muuta. Eikä ole edes tuppakkaa niin että vois vetää hermosavuja, sais 5min rauhan aivoille, mutta ei tupakkaa saa kaupasta enkä jaksa lähteä hakemaan.
En tiedä onko tupakka lähtemisen arvoista, tuskimpa joten pysyn visusti kotona.
Yksin, pimeässä tai no päivisin hämärässä huoneessa.
Viime yönä en nukkunut tuskin silmäystäkään, niin tai nukuin vähän. Aamu yöstä heräsin omaan huutooni ja olin hiestä märkä. Olin raapinut ihoani ja purrut rannettani.
Voi kunpa pystyisi tehdä itsestään kasvottman, niin ettei kukaan tietäisi kuka olen.
Kunpa pääisin omaan asuntoon ja voisin elää hitusen rauhassa, niin ainakin ettei olisi vanhempia vieressä huolestuneena. Tai en tiedä ovatko he huolestuneita minusta, kyllä he varmasti ovat nähneet käsissäni arvet, vaikka olen yrittänyt esittää suhtkoht normaalia kotona kun on muita paikalla.
Vai saako musta tekemälläkään normaalia, ei ikinä.
XOXO Klonvi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti