Elämä odottaa

Ihanaa kun asiat rupeaa sujumaan paremmin. Vaikka paljon on vielä juttuja käsittelemättä, niin välillä tuntuu siltä että aurinko paistaa tännekkin pesään. Tosissaan vaikka edellisessä tekstissä puhuinkin että opiskelupaikka on valmiina jne. niin asia ei ole ihan niin ruusuinen, kuin miltä näyttää.
En siis hyväksynyt opiskelupaikkaani Asikkalassa, eli jonossa oleva voi siis iloita paikan vapautuessa. Ehkä isoin syy tähän päätökseen oli se, ettei Asikkala ollut se paikka minne halusin ja toisena on välimatka. Tietysti Asikkalaan hakiessani tiesin että välimatkaa kotiin olisi runsaasti, mutta kun kävin pääsykokeissa, näin jo ettei paikka ollut mieleinen. Maatalousoppilaitos oli aika kaukana Vääksystä ja kortittomana kulkeminen olisi riippunut pyörästä, jota minulla ei ole (kauhajoellahan se varastettiin).

Nyt onkin sitten vuorossa oman elämän kuntoon laittaminen. Joka käytännössä tarkoittaa sitä, että käyn viimeinkin sen autokoulun loppuun, olenhan sen kerran jo aloittanut. Sekä mahdollisesti yritän syksyllä päästä töihin, ja jos oikein innostustun niin rupean etsimään oppisopimuspaikkaa. Paikka voi olla kotieläinpiha, navetta, sikala tai vaikka lampola. Kyllä tässä vaiheessa elämää huomaa jo, ettei minusta ole koulussa istujaksi, nautin enemmän siitä kun saan tehdä. Ja oppisopimus tuntuu itselle luontevammalta.

Ja kun autokortti on ehkä joskus taskussa, päästään koirankin kanssa paremmin morjestaan muita koirakavereita. Ja tietysti pääsen itse paremmin liikkumaan koska haluan, eikä aina tarvitse mieheltä kysyä "vieks mut tonne nyt heti!!"
Olotila on jotenkin helpottunut, ei enää ressiä koulupaikoista tai koulusta ylipäätään. Joo oonhan mä jo 22v ja mulla ei oo yhtäkään tutkintoo, mut what ever se on mun asia eikä muiden. En oo ikinä ollu mikään hikke koulussa ja jotta mun suuri haave ammatistani toteutuisi, niin siihen tarttee vaan paljon töitä ja kokemusta.

Ps. Sori yhden kuvan postauksesta tällä kertaa, blogger kettuilee kuvien kans, eikä anna ladata kun yhden kuvan.