Niin se tunne on ollut minulla siitä asti, kun muutin mieheni ja hänen vanhempiensa luo. Siitä on nyt...kolme...vuotta.. ja asun täällä edelleen.
Olo on tukala. Tämä ei ole minun kotini, tämä on jonkun muun koti.
Joku voisi sanoa että muuta pois sieltä, omaan kotiisi. Missä on minun kotini? Ei minulla ole omaa kotia. Ja vaikka olen haravoinut nettiä joka päivä, en ole löytänyt asuntoa, jonne saisi ottaa koiran. Ja ilman koiraa minä en muuta!
Nykyään kaikki asunnot, joita on tarjolla tässä lähellä, ovat sellaisia mihin ei saa ottaa lemmikkieläimiä. Sellaisia olisi tarjolla paljon, ja ne samat vuokra-asunnot ovat vapaana vuodesta toiseen.
Miksei voida ajatella, että se koira/kissa kuuluu perheeseen ja sillä pitää olla myös mahdollisuus kotiin.
Minulla ei ole ollut muita vaihtoehtoja, kuin tyytyä tähän. Vaikka joka päivä haluaisin vain pois. Jonnekkin muualle, johonkin toiseen paikkaan.
Mieheni taas ei näe muita vaihtoehtoja kuin asua täällä aina. Hän ei halua muuttaa pois vanhempiensa luota, välillä tuntuu ettei hän ymmärrä miltä minusta tuntuu.
Ymmärrän häntä jonkin verran, hän on asunut aina tässä talossa, näiden ihmisten kanssa.
Minusta se tuntuu siltä, että asun tuntemattomien ihmisten kanssa, talossa joka ei tunnu kodilta.
Välillä tuntuu, ettei mieheni halua omaa perhettä kanssani, hän haluaisi vain jakaa jo olemassa olevan perheensä.
Ja kun olen ehdottanut omaan kotiin muuttamista, hän sanoo muuta vain.
Tuntuu pahalta ja rupean viimeinkin tajuamaan ettei onni ole minua varten. En voi saada kaikkea, vain puolet. Joko jään ja elän onnellisena mieheni kanssa, vaikka samalla vihaan joka päivä elämääni.
Tai lähden pois ja elän yksin koirieni kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti