I do not want to be afraid
I do not want to die inside just to breathe in
I'm tired of feeling so numb
Relief exists I find it when
I am cut
I do not want to die inside just to breathe in
I'm tired of feeling so numb
Relief exists I find it when
I am cut
En olis ikinä uskonu et tää olotila valtaa mun mielen taas.
Enkä olis ikinä uskonu että alennun niin alas kuin tuohon, kai mä alkaisin tarviin tähän apua joltakin psykiatrilta.
mutta en mä pysty meneen kertoon mun ongelmista kellekkään, muutakun yhdelle ainoalle ihmiselle jota tällä hetkellä ei kiinnosta paskan vittua.
Sen takia tää kai tulee taas, kaikki tuntuu niin turralta enkä saa mistään mitään iloo irti.
Sekin että täytti 18 oli vaan hetken ilonaihe, kunnes alko taas masentaan.
Me vanhetaan minuutti minuutilta vaan, eikä mitään jää käteen siitäkään. Kaikki lapsuusmuistot katoo mielestä ja kaikki vanhat kaverit unohtuu. Kaikki näkee musta vaan sen minkä ulkokuori näyttää, eli ilonen tavallinen tyttö joka haluaa pitää hauskaa.
Joo kyllähän mä aina hauskaa haluan pitää, mutta sitä hauskuutta yleensä kestää 5-20minuuttiin ja sitte on taas semmoinen olo että kaikki on ihan sama.
Oon aina tienny että oon hiukkasen erilainen kun muut ja taas joudun sen myöntään, sillä en kauheen montaa ihmistä tiedä joka nauttis kivusta.
Minä joka pelkään kipua ja pelkään kaikkia piikkejä yms. niin rakastan silti kipua, pidän siitä kun saan satuttaa itseäni. Siitä tulee hetkeksi hyvä olo, jonka jälkeen satutan itseäni lisää.
Nyt mun kättä koristaa muutama punanen arpi, niinkuin myös kasvoissa ja kaulassa.
En tiedä mikä into on tehdä kasvoihin jälkiä koska ne ovat naisessa yleensä se kaunein kohta, mutta mitä sitten kun naama on täynnä punaisia arpia?
Voiko sen jälkeen enää sanoa että on kaunis?
Alkoholi saa mun mielen aina niin kevyeksi ja iloiseksi, sen jälkeen kuitenkin kun se häviää niin kaikki tuntuu taas väärältä ja masentavalta. Jokainen askel on kuin yrittäisi raahautua polviin asti raskaassa lumessa. Joka ilta joutuu pudottamaan kyyneleen.
Pelkään mitä tapahtuu ensiviikolla kun lähden torstaina Perhoon, lähteekö tää taas kokonaan käsistä niinkun viimekerralla. Join joka päivä että olisin tuntenut edes pientä ilon aihetta ja riemua, mutta seuraavana päivänä kaikki oli taas yhtä helvettiä ja oli pakko nostaa taas kuppia. Onneks oli silloin rakkaita ystäviä auttamas mut pystyyn ja tukeen mua. Mutta mitä sitten käy kun kukaan lähimmäinen ei ole auttamassa ja tukemassa?
Mitä sitten jos ote lipeää ja kaatuu, niin ettei enää jaksa nousta ylös suosta?
You got what you deserved
Hope you're happy now
'Cause everytime I think of her with you
It's killing me
Inside, and
Now I dread each day
Hope you're happy now
'Cause everytime I think of her with you
It's killing me
Inside, and
Now I dread each day
Tuntuu että tää kaikki mitä on saanu aikaseks elämässä niin putoo alas kuin lasinsirpaleet. Pahimmassa tapauksessa kädet alkaa täriseen eikä mikään pysy käsissä, kaikki putoo ja lentää tuhannen palasiksi josta niitä ei saa enää koottua uudestaan entiselleen. Elämä on kun joku vitun palapeli, josta jokainen pala pitää kivulla ja tuskalla etsiä uudestaan jos kaikki putoaa maahan.
Kukaan ei edes ymmärrä kuinka pahalta välillä tuntuu, sit vaan sanotaan "älä puhu tuommosta, ei se oo kivaa" no vittu luuletteko että tää on mun mielestä jotenkin hauskaa?!
Ketään tuskin edes kiinnostaa kuinka pahalta musta tuntuu joka päivä ja kun yritän purkaa mun pahaa oloa jollekkin tosi tärkeälle ihmiselle kelle pystyn avautumaan niin hän ei joko kerkiä juttelemaan, ei kuuntele tai ei kiinnosta. Olis joskus kiva olla se osapuoli joka purkaa tunteensa toiselle, eikä aina vaan se joka kuuntelee vieressä, pitää kättä ympärillä ja huolehtii että tosella on kaikki hyvin ennenkuin lähtee jos lähtee ollenkaan.
Ja joo tiedän että olen aivan liian laiha. (ainakin kaverini selittävät tästä jatkuvasti)
No olen pituudeltani jtn 158cm luokkaa ja painan n. 50kg, paino on aika sopiva mielestäni enempää ei saisi enää tulla ainakaan. Mutta ihannepainoni on silti aina se 45kg joten olen tässä yrittänyt laihduttaa sen verran että paino laskisi mieluummin alaspäin kuin nousisi ylöspäin. Olenkin onnistunut siinä aika hyvin, olen liikkunut melkein jokapäivä ja syönyt terveellisesti ja vähän. Ruoka aikaan syön aika hyvin, mutta noista välipala hetkistä pitäisi vielä päästä eroon. No joo en kuitenkaan ala jtn kaloreita laskemaan niinkun moni lauhduttaja tekee. Enkä siis halua laihtua, kunhan vain saisin kiinteytettyä mahaani jonkin verran ettei se näyttäisi noin isolta aina kun olen syönyt, järkyttävää!
No perhossa opiskellesani sain 7kg puolessa vuodessa lähtemään nopeasti, koska en syönyt juuri mitään ja join alkoholia aika runsaasti, ihme kun maksa ei posahtanut.
No tuli taas kirjoitettua aika pitkä postaus, mutta oli pakko hieman purkaantua jonnekkin. Ja nyt itseasiassa on ihan ok olo jo kun sai hieman painetta pois päästä. Vaikka luulen kyllä että päässäni on edelleen aivan vitusti painetta ja ärsykkeitä. En vain tunne niitä, sillä pääni on niin sekaisin lääkkeistä ettei ole ihmekkään jos olo tuntuu ookoolta tai siis vähemmän epätoivoiselta.
XOXO Klonvi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti