Äänetön kuolema

Taas on tämä päivä lusittu loppuun, vaikka todella tylsäksi se on käynyt. 

Mitä olenkaan saanut aikaiseksi? Juonut kaksi lonkeroa, syönyt lääkkeitä ja yhden leivän ja joo tein mansikkapirtelöä itselleni. Huima saavutus. 

Lauantaina pitäisi lähteä kaverin synttäri-bailuihin, juomat ja kaikki olisi jo valmiina. Mutta en tiedä olenko itse valmis tähän, siis kun en nyt näytä kauhean kehuttavalta tällähetkellä. Mielentilani on niin maassa ja olo on karmea, ystävät joille olen pystynyt sen verran avautumaan ongelmistani että he tietävät jäljissä kädessäni... niin no he ovat olleet hämmästyneitä ja huutaneet minulle siitä kuinka väärin se on. Tiedän itsekkin että se on väärin, mutta en pysty lopettamaan sitä kuitenkaan ja hei kuulkaa en minä viiltele!

Ihooni on vain ns. kaiverrettu sanoja ja merkkejä. Viime yöllisestä/iltaisesta en voi kauheasti kertoa sillä en muista juuri mtn siitä. Olin aika hämmentynyt kun aamulla heräsin ja huomasin kädessäni kaiverrettuna kaksi sanaa... en oikeastaan tiedä miksi olen ne kaivertanut.

Raivo ja Kipu

Mitä ne tarkoittavatkin niin ne koristavat nyt käsiäni, toinen toisessa vasemmassa ja toinen oikeassa. 

Olen vajonnut todella pohjalle ja se saa minut vielä masentuneemmaksi kuin mitä olin aikaisemmin. 

Olen kuitenkin miettinyt nyt todella paljon näitä sanoja ja niide merkityksiä.

Mitä on kipu?

Miksi tunnemme sitä? 

Onko sillä jokin merkitys elämässämme...jos sitä ei olisi ollenkaan olisiko helpompaa sietää kaikki paska joka lentää päin kasvoja. Aivan varmasti jossain kohtaa elämää jokaisen naamaan lentää paskaa ei kirjaimellisesti tietenkään, mutta näin sanottuna että elämä menee pilalle ja tuntuu että kaikki hyvä valuu pitkin poskia kohti maata. Jopa semmoisten ihmisten jotka ovat täynnä onnea, iloa ja niin täynnä itseään? 

Kipu josta nautin, tuntuu silti sairaalta. Kipu jota tunnen on niin ylitsepääsemätöntä.

En edes tiedä mistä kirjoitan, kaikki vain putoaa huuliltani, kuin joku muu olisi kehossani ja kirjoittaisi tätä tekstiä. En ymmärrä tästä mitään, kuka ohjailee meitä silloin kun emme itse siihen kykene?

Suojeleeko meitä joku niin ettemme tee itsellemme mitään pahaa? Ettemme juokse yli kovan asfaltin jossa vilisee tuhansia autoja...jotka helposti tönäisevät meidän kumoon, niin että lennämme monta metriä ojanpohjalle. Kuka välittää siitä? Pysähtyvätkö he jos niin käy, tulevatko he luoksemme ja soittavat ambulanssin? Kaikki nämä kysymykset vilisevät päissämme. Jokainen miettii omalla tavallaan tätä elämää, miten eläisin sen? Odottaisinko vuoroani jonossa jumalan porteille, vai lähtisinkö etuajassa ja ottaisin bussin lähimmälle helvetin portille? 

En osaa vastata näihin kysymyksiin, luulen ettei kukaan osaa. Emme tiedä valintojamme, ovatko ne oikeita vai vääriä. Mietitkö ikinä minne tuuli kuljettaa matkamiestä matkallaan..?

Mitä on Raivo?

Kuka määrää sen koska olemme vihaisia, koska surullisia ja koska iloisia ja onnellisia?

Annammeko raivolle vallan kun se tulee? Kolkuttamatta oveen se saapuu mieliimme kuin raivoisa myrsky joka tuhoaa kaiken tieltään. Onko silloin mahdollisuutta selvitä hengissä kun se tulee? Eiväthän suuret myrskytkään jätä jälkeensä kuin tuhkaa ja pölyä. Kuka estää silloin kun se tapahtuu, kun päässämme naksahtaa?

Kun emme pysty enää hallitasemaan tekojamme, emme mitään? Raivo valloittaa mielemme jokaisen solukon ja vaikka suojelusenkelimme yrittäisitvät saada meidät taas normaaliksi, he eivät onnistu.

Tuska ja viha jota olemme yrittäneet peittää, patoutuvat yhdeksi suureksi pommiksi sisällämme ja kun se kaikki räjähtää kerralla, mitä silloin tapahtuu? 

Itse olen kerännyt takaraivooni suuren määrän vihaa, tuskaa, pelkoa ja raivoa, joka on patoutunut yhdeksi vahvaksi siteeksi päässäni. En tiedä kuinka paljon kestän enää painetta, milloin en jaksa enää enää.

Milloin kaikki purkautuu todellisella paineella samanaikaisesti, luulisi että sillä voimalla koko maapallo räjähtäisi.

Minulla ei ole tällä hetkellä voimaa päästä ylös tästä kuilusta.. ehkä odotan hetkeä jolloin taas jaksaisin ponnistella. Ehkä odotan ystävää joka välittäisi minusta niin paljon ettei antaisi minulle tapahtuvan mitää niin pahaa ja nostaisi minut ylös korkeuksiin, mutta sitä saan odottaa kuolemaani asti turhaan. Yksikään ihminen ei ole valmis kuolemaan tälläisen ihmisen puolesta, yksikään ei ole kylliksi vahva nostamaan minua pohjalta, jonne vajoan yhä syvemmälle, tyhjyyteen, olemaatomuuteen. Koska se tapahtuu kun kukaan ei enää huomaa olemassa oloani, silloin olen valmis lähtemään. Silloin tiedän varmasti ettei kukaan jää kaipaamaan, kukaan ei jää toivomaan paluutani takaisin. 

Tuska jota kuitenkin kannan syvällä sydämessäni on erilainen, tunnen sen aina kun ajatukseni kohtaavat ihmisen josta välitän suuresti mutta en merkitse hänelle mitään. 

Tekisin kaikkeni tämän ihmisen vuoksi, jos hänen hengissä pysymisensä olisi kiinni siitä että antaisin oman henkeni, tekisin sen aivan varmasti! Välitän hänestä liikaa. 

Niinkuin Isä rakastaa äitiä, minä rakastan häntä.

Niinkuin kuu tarvitsee auringon, tarvitsen hänet.

Jos en kuule hänestä koko päivänä mitään, huolestun koska epäilen hänelle tapahtuneen jotain, haluan tietää kaiken siitä miten hän voi. Tämän paikan sydämessäni voi saada vain yksi ainoa ihminen,

se paikka oli varattu 10 vuotta ihmiselle, jonka menetin 3 vuotta sitten. Se oli tyhjillään pitkään, kunnes sen valtasi taas lämmin rakkaus. Yritän tehdä kaiken paremmin kuin viimeksi, etten menetäs taas rakasta ihmistä.

Ihminen joka on aina mielessäni ja josta puhun on vastakkaista sukupuolta kuin minä, nyt kaikki ajattelevat että se on vain joku ihastus, joku poika josta pidän. Mutta tämä on enemmän, ei se ole pelkkä ihastus. 

Minulla oli säätöä joskus kyseisen ihmisen kanssa kyllä, mutta suhteesta ei tullu mitään joten lopetimme sen ystävinä ja siitä hetkestä lähtien tein sydämeni kanssa sopimuksen, allekirjoitin jumalan kanssa sopimuksen että pidän hänestä huolta. En ikinä ole ajatellut asiaa niin että olisimmi ikuisesti yhdessä, kuin aviopari. Ei en voisi kuvitella sitä niin, koska tämä on pintaakin syvempää. Sellaista mitä ei pitäisi tapahtua! Hän on ainutkertainen ihminen, vaikka hän on yksi miljoonasta, hän on kuitenkin onlyone. 

Ongelmii pään sisäl, poljettiin päin niitä.
Nyt sängys makaa nuori mies, pitkin päiviä.
Kadonnu mielenkiinto, hävinny kiinnostus.
Toinen käsi nojaa tolppaan, toinen käsi kii kossus.
Miten täs käy, on helppo arvata sunki,
jos elämässä on kolme päivää, känni, darra ja duuni.
Mies juoksee karkuun tulevaisuus perässään.
Et pääse pakoon ittees kannat menneisyyttäs selässä.
Kattopellit irtoaa, vesilasi myrskyää.
Mies pysyy paikallaan, päivät pyörii ympyrää.

XOXO Klonvi